Syksyn lähestyessä on aika miettiä uimiselle vaihtoehtoisia harrastuksia kuten jäljestystä. Tuulia kirjoitti jäljestyskokemuksesta koiriensa Caran, Pietan ja Riin kanssa. Lue juttu alta.
- Jäljestykseen valmistautuminen
- Ohjeet jäljestykseen
- Jäljen tekeminen vaihe vaiheelta
- Cara jäljestää
- Pieta jäljestää
- Rii jäljestää
- Mitä teen seuraavalla kerralla eri tavalla?
Jäljestykseen valmistautuminen
Suuntasimme jokunen viikko sitten lomailemaan mökille Itä-Suomeen. Koirat saavat olla kaiket päivät vapaana saaressa, ja kissat nauttivat verkotetusta takaparvekkeesta. Loman alkuun päivämme täyttyivät uimisella ja lepäämisellä. Kun kelit viilenivät, aloimme miettimään uimiselle vaihtoehtoisia harrastuksia. Niinpä enempää suunnittelematta päätimme napata kaupan pakastealtaasta naudanveripullon ja tehdä koirille jäljestystä varten verijäljet.
Olen kuusi vuotta sitten ollut koiraleirillä, jossa teimme verijäljet koirille. Tällöin ”esikoisemme”, elokuussa seitsemän vuotta täyttävä Cara, sai kokeilla elämänsä ensimmäistä kertaa verijälkeä. Itselläni ei ole tuota jälkeä enempää kokemusta verijäljestyksestä harrastuksena, mutta onneksi kerran käytännössä asiaa kokeilleena ja nyt netin ohjeilla muistini virkistäneenä homma sujui ihan hyvin. Suurimmaksi rajoittajaksi verijäljen tekemiseen on omalla kohdallani muodostunut maanomistajan lupa – verijäljen tekemiseen tarvitaan aina maanomistajan lupa. Näin ollen Helsingissä asuessa verijäljen harrastaminen vaatii hieman enemmän kuin nyt maalla, jossa saan sukulaisteni luvalla vedellä jälkiä pitkin metsiämme.
Ohjeet jäljestykseen
Jäljestykseen on olemassa eri tahojen ohjeita. Itse käytin näitä Riista.fi:n ohjeita. Poikkesin ohjeista jonkin verran kuuden vuoden takaisen kokemukseni sekä varusteiden puutteen takia.
Pesusienen tilalle otin froteepyyhkeen palan, joka toimi mielestäni ihan yhtä hyvin kuin sieni. Olen myös kuullut neuvottavan, että jonkun muun kuin koiranohjaajan kannattaa tehdä jälki. Lisäksi mainitsemallani koiraleirillä kuusi vuotta sitten kouluttaja neuvoi minua vetämään jälkeä muualla, kuin itseni perässä. Tämän vuoksi solmin pyyhkeen naruun ja keppiin. Kepin avulla sain vedettyä verijäljen vierelläni, en perässäni, sillä en halunnut koirien sotkevat minun ja veren jälkiä toisiinsa.
Jäljen tekeminen vaihe vaiheelta
Alkajaisiksi koirat laitettiin sisätiloihin mökkiin, ja tarvikkeiden kerääminen alkoi. Ensin leikkasin 30x30cm froteepyyhkeen palan, jonka solmin noin metrin mittaiseen naruun ja saman mittaiseen keppiin. Kastelin pyyhkeen valmiiksi vedellä, ja tein pulloon pari desiä veri-vesiseosta (suhde 1:8).
Nappasin jalkaani sukulaiseni saappaat omieni sijasta, koska toivoin näin jättäväni edes hieman vähemmän omaa tuoksuani maahan jäljelle. Otin veri-vesipullon, keppiin kiinnitetyn rievun sekä punaista merkitsemisnauhaa mukaani, ja lähdin tarpomaan metsään.
Päästyäni parisataa metriä pihapiiristä, merkitsin kaksi pientä taimea, joiden väliin tein alkumakuun: talloin parilla askeleella noin 30x30cm alueen maasta, johon asetin pyyhkeen. Kaadoin veri-vesiseosta vajaan desin pyyhkeelle ja painelin sitä hieman oksalla, jonka jätin myös alkumakuulle.
Lähdin vetämään jälkeä kävellen itse sivussa ja tehden keppiin ripustetun pyyhkeen avulla jälkeä maahan. Kävelin viitisen metriä suoraan, merkiten yhdellä narulla erään taimen tietääkseni minne suuntaan jälki lähtee alkumakuulta. Kävelin vielä toiset viisi metriä ja merkitsin sitten kahdella narulla saman taimen kääntymisen merkiksi.
Lähdin 90 asteen kulmassa oikealle ja taas viiden metrin jälkeen laitoin puuhun merkitsemisnauhaa. Jatkoin matkaa vielä yhdet viisi metriä ja tein siihen jäljen lopun. Jäljen loppuun jätin palkaksi koiralle kuivattua lihaa, koska peuran jalkaa tms. ei nyt valitettavasti ollut saatavissa.
Tein vielä kaksi muuta jälkeä lähistölle, joista viimeisen loppuun jätin myös kepin ja verirätin koiralle palkaksi. Pituutta jokaisella jäljellä oli noin 20 metriä. Palasin mökkiin sisälle pariksi tunniksi, jonka jälkeen suuntasin ensimmäisen koiran kanssa jäljelle. Olin lukenut, että nuoren tai kokemattoman koiran kanssa jäljen voi lähteä vetämään jo puolen tunnin tai tunnin päästä, mutta annoin jäljen tekeytyä hieman pidempään. Miten jäljestys sitten onnistui?
Caran vuoro jäljestää
Cara sai vanhimpana kokeilla ensimmäisenä elämänsä toista verijälkeä. Häntä heiluen ja nenä maassa etsimme jonkin aikaa ensimmäistä alkumakuuta, joka lopulta löytyi. Olin aivan varma, että kyseinen merkiksi mieleeni painama kivi oli paljon suurempi… Heti alkumakuulle päästyä Caran häntä putosi alas. Cara alkoi venyttämään itseään niin pitkäksi kuin suinkaan pystyi, haisteli alkumakuuta mahdollisimman etäältä. Koira vetäytyi äkkiä ja alkoi epäluuloisena katsella ympärilleen.
Menin koiran tueksi ihan alkumakuun viereen, ja osoittelin kohtaa sormellani. Cara venytti taas mahdollisimman pitkäksi itseään ja haistoi, mutta jokainen metsästä kuuluva rasahdus sai sen hyppäämään puoli metriä taaksepäin ja vilkuilemaan häntä melkein koipien välissä metsään.
Yritin saada Caran lähtemään jäljestämään useamman minuutin, mutta sen pelokkuus ja halu palata mökille vain kasvoi. Caraa ei selkeästi kiinnostanut lähteä haistelemaan jälkeä, vaan se odotti jonkin hirviön hyökkäävän kimppuunsa metsästä. Totesin, että eipä meillä ole syytä jäädä yrittämään, ja lähdimme mökkiä kohti.
Koira rentoutui heti huomattavasti, mutta oli edelleen ylivalpas. Alle vuotiaana Cara reagoi aika lailla samalla tavalla, mutta silloin sain houkuttelemalla Caran lähtemään jäljelle ja pääsimme jäljen loppuun asti. No, onneksi Caralla on jo ihan tarpeeksi harrastuksia, joten voimme jättää verijäljet nuoremmille.
Pietan vuoro jäljestää
Mökillä vaihdoin Caran puolitoistavuotiaaseen Pietaan. Pieta lähti heti nenä maassa kulkemaan minun ja Caran reittiä metsään, ja pian löysimmekin Caran kanssa kokeilemani alkumakuun. Pieta haisteli hetken aikaa alkumakuuta ihan itsenäisesti ja lähti sitten töpöhäntä pystyssä kulkemaan jälkeä. Olin erittäin yllättynyt – Pieta ei olekaan ihan niin citykoira kuin se yleensä antaa ymmärtää. Teimme Pietan kanssa ensin Caralle tekemäni jäljen ja sitten vielä toisen jäljen. Kertaakaan Pieta ei eksynyt metriä kauemmas jäljeltä, ja käännöksetkin sujuivat minun silmääni mallikkaasti. Jippii! Tästähän saadaan meille uusi harrastus.
Riin vuoro jäljestää
Palautettuani Pietan mökkiin, nappasin nuorimmaisen koiran mukaani. Vuoden vanha Rii-riiviö hyppi ja pomppi innoissaan matkamme metsään, koska se tiesi, että jotakin hauskaa olisi luvassa – olihan kaksi muuta jo käynyt hauskanpidossa. Tosin Caralla tuskin oli niin hauskaa kuin nuoremmilla. Löysimme Riille suunnatun jäljen alkumakuun, mutta Riillä kesti jonkin aikaa kauemmin alkumakuulla pyöriminen, tosin se meni ehkä liiallisen innokkuuden piikkiin. Hetken rauhoituttuaan se alkoi käyttämään nenäänsä enemmän ja lähti jäljestämään.
Pietan tapaan Rii eteni innokkaasti jäljen alusta loppuun ja käännöskin sujui hyvin. Pietasta poiketen Riillä oli parissa kohtaa jälkeä hitaampia vaiheita, jolloin se liikuskeli hetken reilun metrin säteellä ja käväisi haistamassa minuakin. Käännöskohdan jälkeen loppuun päästiin kuitenkin alta minuutissa ja ”maalissa” Riitä odotti ihana verinen rätti, jolla leikimme herkkujen syömisen jälkeen.
Rii kantoi verirätin ylpeänä takaisin mökille asti ja olisi voinut pitää aarteen itsellään pidempäänkin. Teimme kuitenkin vaihtokaupat vähemmän sotkevaan leluun, vaikka valkoinen parta olikin alkanut muuttumaan jo punaiseksi.
Mitä teen seuraavalla jäljestyskerralla eri tavalla?
Ensinnäkin ensi jäljestyskerralla laitan koirille ohjeiden mukaiset valjaat. Tällä kertaa ne eivät olleet mukana mökillä ja totesin, että koska koirani osaavat kulkea pannassa vetämättä, uskallan kokeilla myös jäljestämistä pitkässä hihnassa ja pannassa. Haluan koirien oppivan, että jäljelle mennään tietyissä valjaissa, jolloin saadaan viretilaa säädeltyä nenän käyttö -asteelle jo varusteiden avulla.
Meillä koirat tunnistavat hyvin jo juoksuvaljaat ja osaavat lähteä vetofiiliksellä ovesta ulos. Samoin näyttelyhihnat luovat jo tietyn mielikuvan seuraavasta toiminnasta koirille. Uskon, että ainakin hieman liian innokkaana jäljen alkumakuulla poukkoilleelle Riille erityisistä jäljestysvaljaista on apua.
Toiseksi, jäljen merkitseminen on tehtävä paremmin tai aloitettava polun varresta. Nyt kävelin metsään, merkitsin jäljen alun, kulun ja lopun. Itse jälki siis oli merkitty ihan hyvin, mutten meinannut löytää enää koirien kanssa koko jälkeä metsästä. Lisäksi, koska tein 3 jälkeä suhteellisen lähelle toisiaan, käytän ensi kerralla erivärisiä nauhoja kullekin jäljelle. Sitten varmasti tiedän, missä olen kahdella narulla merkinnyt jäljen lopun ja missä seuraavan alun. Vaikka jäljen vetämisestä kului koiran kanssa jäljen tekemiseen vain pari tuntia, oli yllättävän vaikea muistaa, minne olin minkäkin jäljen sijoittanut.
Lisäksi teen jäljen kauemmas pihapiiristä. Nyt kävelin parisataa metriä metsään ja tein jäljen sinne. Ongelmaa ei sinällään ollut, sillä pidin koirat sisätiloissa jäljen tekeytymisajan. Illan mittaa koirat kuitenkin häipyivät omatoimisesti muutaman kerran mökin pihalta metsään haistelemaan mielenkiintoisia tuoksuja uudelleen.
Opin tästä jäljestyskerrasta myös sen, että selkeän alkumakuun tekeminen kannattaa. Caran kohdalla oli hyvä, että tiesin tarkalleen, mihin olen verta kaatanut ja mistä jälki lähti menemään, kun yritin saada sitä kiinnostumaan asiasta.
Jäljestysharjoituksia ja kehitystä voi seurata TassuAvun Treenipäiväkirjalla.
Kirjoittaja
Tuulia Aherikko, ELL eläinlääkäri, koirakasvattaja (kennel Tuituin) ja eläintenkouluttajan ammattitutkinto -opiskelija
